ZENJAN JA MUIDEN KESTITTÄVÄNÄ

Kolmisen vuotta sitten matkustin Etelä-Venäjälle Sotshiin ja Krasnaja poljanaan tekemään valokuvaprojektia. Otin bussin Sotshista kohti Krasnaja Poljanaa ja kysyin vierustoveriltani, josko hän voisi kertoa minulle, koska minun pitää jäädä pois linja-autosta. Hetken päästä tämä samainen nainen tarjosi minulle mandariineja ja aloitti keskustelun. Olen monesti kokenut pienemmissä venäläisissä kylissä ja kaupungeissa kulkuneuvoissa vieraanvaraisuutta.

Muutaman päivän päästä mandariinitädin kohtaamisesta, seisoskelin Krasnaja Poljanassa hostellini edustalla pienellä hiekkatiellä. Odottelin sopivaa kuvauskohdetta. Jotakin sellaista, joka kiinnittäisi mielenkiintoni. Huomasin kaukaa pienikokoisen harmaahiuksinen vanhan naisen, joka käveli hyvin ripeästi ikäisekseen. No tuossa vasta on teräsmummo, ajattelin ja pysäytin mummelin.

Nainen suostui kuvattavaksi mielellään. Hän kaivoin reppunsa pohjalta kamman, kampasi tukkansa ja esitteli itsensä Zenjaksi. Kuvaussession jälkeen sain kutsun Zenjan kotiin seuraavaksi päiväksi. Hän piirsi talonsa numeron hiekkaan, ja minä otin siitä valokuvan. Sunnuntaina tarkistin kuvan ja lähdin kohti Zenjan kotia.  Pimpotin suljetun portin vieressä olevaa ovikelloa ja vihainen miehenjärkäle tuli kysymään millä asioilla oikein olin. Zenja oli kuulemma vielä kirkossa. Tule iltapäivällä hän tokaisi hieman kiukkuisesti. Iltapäivällä olin taas portilla ja ystävällinen Zenja avasi oven.

Talo oli vanha omakotitalo. Hieman ränsistynyt, mutta ihan kelpo paikka asua. Zenjan kotona oli myös hänen lapsenlapsensa ja hänen ystävänsä. Istuimme olohuoneen puolelle rupattelemaan täpötäyden herkkupöydän ääreen. Pöydällä oli tuoreita pieniä kiivejä (omasta puusta poimittuja), omenapiirakkaa, hilloja, mandariineja, teetä, makkaraa, leipää. Oi, en muista edes kaikkea. Ruokia kulautimme alas Zenjan kotitekoisella viinillä. Kyllä, 80-vuotias nainen se tekee omat kotiviininsä, tämä on ilmeisesti ihan yleistä noilla seuduilla. Lähtiessäni, Zenja sujautti laukkuuni vielä suuren hillopurkin.

Samana iltana kun olin saanut herkkuähkyn, lähdin takaisin Sotshiin. Matkalla bussipysäkille, kysäisin eräältä vanhalta mieheltä miltä puolen tietä bussi Sotshiin menee. Mies huomasi heti aksenttini (no kuka nyt ei huomaisi:D) ja aloitimme rupattelun. Valerieksi esittäytynyt pappa kutsui minut myös kotiinsa, mutta en mennyt, sillä olin jo matkalla Sotshiin. Venäjällä maaseuduilla ei ole mitenkään tavatonta, että ulkomaalaisia pyydetään kotiin. Ja ai, että sitä kestitsimisen määrää. Venäläiset ovat myös taitavia viihdyttäjiä ja tarinankertojia. Moskovassa pitäisin tosin kummallisena, jos kadulla joku pyytäisi minua kotiin, no tämä on näitä maaseudun hyviä puolia.

Suzdalin kaupungin vuosijuhlassa istuimme ilman mitään syötävää ja juotavaa. Naapurimme huomasi, että puhuimme jotakin outoa kieltä ja taas meitä kestittiin. Me puolestamme kerroimme heille tarinoita. Heistä oli jotenkin todella hauskaa jutella ulkomaalaisten kanssa. Eräs mies seurueesta sanoi meille: Kun lähestyt minua sydän auki, minä kutsun sinut kotiini ja laitan pöydän koreaksi, jos sinä taas lähestyt minua ase kädessä, minä otan myös aseen esille. 

Mitä minulle sitten tästä jäi käteen hillopurkin, elämänohjeen ja ähkyn lisäksi. Hyviä muistoja. Näitä hyviä muistoja olen kokenut Venäjällä paljon. Zenja, Valerie, mandariinitäti ja Suzdalin naapurit ovat vain yksiä monista. Vaikka Venäjällä tilanne on mikä on ja monia epäkohtia esiintyy – niin  täällä on paljon hyviä ihmisiä, joilla on hyvä tahto ja helkutin hyvät ruoat!

Ilmaisia lounaitahan ei kuitenkaan ole olemassa, joten vastavuoroisuus on vähintä mitä voi toisen kestitsimispöydässä tehdä. Toisinaan minä vien vastalahjan, toisinaan valokuvaan ja lähetän kuvia takaisin, toisinaan koitan olla hauska ja kertoa jonkun hyvän jutun Suomesta. Toisinaan vain kuuntelen. Hyvän voi myös laittaa kiertämään. Vaikka en kestitse näitä tapaamiani henkilöitä välttämättä takaisin, teen sen joillekin toisille. Jotka puolestaan toivottavasti laittavat taas hyvän ja hyvänmielen kiertämään. :) 

Valokuvat / photographies © Moskvitska